C_2020223FI.01001001.xml

KOMISSION TIEDONANTO

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 7 kohdan nojalla laaditut ohjeet eurooppalaisten teosten osuuden laskemisesta tilausvideopalvelujen ohjelmaluetteloissa sekä pienen yleisön ja pienen liikevaihdon määrittelemisestä

(2020/C 223/03)

I. TAUSTA

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevassa direktiivissä (1) vahvistetaan eurooppalaisten teosten aseman edistämistä koskevat säännöt. Direktiivin 13 artiklan 1 kohdassa säädetään, että tilattavien audiovisuaalisten mediapalvelujen, jäljempänä ’tilausvideopalvelut’, tarjoajien on varattava eurooppalaisille teoksille vähintään 30 prosentin osuus ohjelmaluetteloissaan ja varmistettava näiden teosten korostaminen.

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa säädetään, että ”jos jäsenvaltiot velvoittavat lainkäyttövaltaansa kuuluvat mediapalvelun tarjoajat osallistumaan eurooppalaisten teosten tuotannon rahoitukseen, (…) ne voivat myös edellyttää tällaisia rahoitusosuuksia mediapalvelun tarjoajilta, joiden kohdeyleisöt sijaitsevat niiden alueella mutta jotka ovat sijoittautuneet muihin jäsenvaltioihin”. Tällaisten rahoitusosuuksien ”on oltava oikeasuhteisia ja syrjimättömiä”.

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 6 kohdassa säädetään 13 artiklan 1 kohdan mukaisia velvoitteita sekä 13 artiklan 2 kohdan mukaisia mahdollisia vaatimuksia koskevista pakollisista vapautuksista yrityksille, joilla on pieni liikevaihto tai pieni yleisö. Kuten johdanto-osan 40 kappaleessa selvennetään, vapautusten tarkoituksena on varmistaa, että eurooppalaisten teosten aseman edistämistä koskevat velvoitteet eivät haittaa markkinoiden kehitystä eivätkä estä uusien toimijoiden tuloa markkinoille.

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 7 kohdan mukaisesti tämän asiakirjan tarkoituksena on antaa ohjeita seuraavista asioista:

a)	eurooppalaisten teosten osuuden laskeminen tilausvideopalvelujen tarjoajien luetteloissa ja

b)	pienen yleisön ja pienen liikevaihdon määritteleminen edellä mainittujen vapautusten yhteydessä.

Ohjeet eivät ole sitovia. Komissio on näitä ohjeita laatiessaan kuullut asianmukaisesti yhteyskomiteaa direktiivin 13 artiklan 7 kohdan mukaisesti. Siltä osin kuin ohjeissa voidaan tulkita audiovisuaalisia mediapalveluja koskevaa direktiiviä, komission kanta ei vaikuta Euroopan unionin tuomioistuimen mahdollisiin tulkintoihin.

II. EUROOPPALAISTEN TEOSTEN OSUUDEN LASKEMINEN

1. Osuuden laskeminen nimikkeiden lukumäärän perusteella

Lineaaristen audiovisuaalisten mediapalvelujen (televisiolähetykset) markkinoilla eurooppalaisten teosten osuus lähetystoiminnan harjoittajien ohjelma-aikataulusta lasketaan lähetysajan perusteella. Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 16 artiklassa säädetään, että lähetystoiminnan harjoittajien on varattava suurin osa lähetysajastaan eurooppalaisille teoksille. Tämä heijastaa selvästi lineaaristen palvelujen aikasidonnaista luonnetta, sillä vain rajallinen määrä ohjelmia voidaan lähettää samanaikaisesti ja tiettynä ajanjaksona. Kesto liittyy siis erityisesti televisiolähetyspalvelujen (lineaaristen palvelujen) ominaispiirteisiin, sillä niiden ohjelmisto perustuu päivittäisiin (24 tunnin) aikatauluihin.

Tällaiset rajoitukset eivät koske tilausvideopalvelujen tarjoajia. Tilausvideopalveluissa tietyn ohjelman lisääminen ohjelmaluetteloon ei riipu siitä, onko ohjelma-aikataulussa tilaa. Lisäksi tietyn pituisen ohjelman lisääminen luetteloon ei merkitse toisen samanpituisen ohjelman poistamista/korvaamista. Toisin sanoen tilausvideopalvelujen tarjoajat eivät laadi luetteloitaan aikataulujen perusteella, vaan he pyrkivät tarjoamaan käyttäjille mahdollisimman houkuttelevan ja suuren yksittäisten ohjelmien luettelon.

Tilausvideoluetteloissa saatavilla olevan ohjelman katselua ei ole rajoitettu ajallisesti myöskään käyttäjien näkökulmasta, sillä tietyn ohjelman katselu ei tarkoita luopumista kaikkien muiden samaan aikaan saatavilla olevien ohjelmien katselusta. Tilausvideopalvelujen ydin on juuri siinä, että käyttäjä voi valita valikoimasta tietyn ohjelman ja katsella sitä valitsemanaan ajankohtana ja niin monta kertaa kuin haluaa.

Koska sekä tilausvideopalvelujen tarjoajien että niiden käyttäjien valinnat liittyvät yksittäisiin ohjelmiin (ja perustuvat esimerkiksi havaittuun laatuun, houkuttelevuuteen ja mieltymyksiin), komissio katsoo, että näiden ominaispiirteiden vuoksi eurooppalaisten teosten osuus tilausvideopalvelujen luetteloissa on asianmukaisempaa laskea nimikkeiden lukumäärän kuin lähetysajan perusteella.

On myös muita seikkoja, jotka tukevat luetteloissa olevien nimikkeiden valitsemista mittayksiköksi sisällön keston sijaan. Ensinnäkin eurooppalaisten teosten osuuden laskeminen nimikkeiden määrän perusteella sekä elokuvien että televisiosarjojen osalta on neutraalimpi ratkaisu, kun on kyse tilausvideopalvelujen tarjoajien ohjelmaluetteloihin sisällytettävien ohjelmien valinnasta. Keston perusteella tehtävä laskenta voisi kannustaa palveluntarjoajia suosimaan eurooppalaisia teoksia, joiden kokonaiskesto on pitkä (esim. sarja, jossa on paljon jaksoja), jotta 30 prosentin osuus saavutettaisiin helposti. Neutraaliutensa ansiosta nimikkeiden määrän perusteella tehtävä laskenta todennäköisesti edistää monipuolisempaa eurooppalaisten teosten tarjontaa.

Toiseksi nimikkeiden määrään perustuva laskenta on todennäköisesti vähemmän työlästä tilausvideopalvelujen tarjoajille kuin keston perusteella tehtävä laskenta. Tilausvideopalvelujen tarjoajat pitävät todennäköisemmin kirjaa eurooppalaisten nimikkeiden osuudesta ohjelmaluettelonsa nimikkeiden kokonaismäärästä kuin eurooppalaisten teosten kokonaiskatseluajasta verrattuna kaikkien ohjelmaluettelossa olevien teosten katseluaikaan.

Kolmanneksi nimikkeiden määrään perustuva laskenta helpottaa todennäköisesti myös asianomaisten kansallisten viranomaisten suorittamaa seurantaa ja valvontaa, koska nimikkeitä on helpompi seurata ja tarkistaa kuin kokonaiskatseluaikoja.

Edellä esitetyn perusteella komissio katsoo, että eurooppalaisten teosten 30 prosentin osuus tilausvideoluetteloissa on asianmukaista laskea luettelon nimikkeiden määrän perusteella.

2. Mikä lasketaan nimikkeeksi

Jokainen pitkä elokuva ja televisioelokuva vastaa yhtä nimikettä luettelossa. Elokuvasarjan (2) eri elokuvat lasketaan myös erillisiksi nimikkeiksi.

Nimikkeen määrittely on monimutkaisempaa televisiosarjojen ja muiden sarjamuotoisten (ts. jaksoina esitettävien) formaattien osalta. Televisiosarjojen jaksot jaetaan usein eri tuotantokausiin. Siksi herääkin kysymys, pitäisikö yhdeksi nimikkeeksi laskea koko sarja, yksi tuotantokausi vai yksi yksittäinen jakso.

Komissio katsoo, että yhden tuotantokauden olisi vastattava yhtä nimikettä. Sarjojen laskeminen tuotantokausien määrän perusteella takaisi sen, että ne huomioidaan yhdenvertaisesti pitkien elokuvien ja televisioelokuvien kanssa. Sarjan tuotantokausi on yleensä saman käsikirjoittajien / audiovisuaalialan ammattilaisten ryhmän yksittäisen ja yhtenäisen luovan työn tulos, jonka toteuttaminen perustuu yhteen talousarvioon ja kestää yhden yhtenäisen ajanjakson. Lisäksi markkinoille saattaminen ja siihen liittyvät myynninedistämistoimet koskevat usein yksittäisiä tuotantokausia. Näistä syistä sarjan tuotantokauden tuottamiseen liittyvän työn voidaan katsoa vastaavan elokuvan tuottamiseen tavallisesti vaadittavaa työtä.

Lisäksi tuotantokausiin perustuva laskenta vähentäisi palveluntarjoajien mahdollisia kannustimia suosia eurooppalaisia teoksia, joiden kokonaiskesto on pitkä (esim. sarjat tai muut formaatit, jotka sisältävät paljon jaksoja), ja saavuttaa vaaditun osuuden sellaisten lyhyempien teosten kustannuksella, joiden levitysmahdollisuudet jäsenvaltioissa ovat paremmat (esim. pitkät elokuvat ja huipputason televisiosarjat) (3).

Toisaalta joillakin audiovisuaalisilla tuotannoilla voi olla korkeammat tuotantokustannukset kuin muilla luettelon teoksilla. Näin voi olla esimerkiksi tapauksissa, joissa on kyse huomattavista suorista investoinneista tai huipputason fiktio-ohjelmien lisensointikustannuksista ja joissa jakson kesto ja tuotantokustannukset vastaavat pitkän elokuvan kestoa ja kustannuksia. Näissä tapauksissa kansalliset viranomaiset voisivat harkita suuremman painoarvon antamista näille teoksille esimerkiksi palveluntarjoajan perustellun pyynnön perusteella.

3. Osuuden laskeminen kansallisissa ohjelmaluetteloissa

Joillakin unionissa toimivilla tilausvideopalvelujen tarjoajilla on useita kansallisia ohjelmaluetteloita, joiden sisältö vaihtelee niiden kohteena olevien kansallisten markkinoiden (jäsenvaltioiden) mukaan. Kotimaiset elokuvat saattavat kuulua tiettyyn monikansallisen tarjoajan kansalliseen ohjelmaluetteloon, eivätkä ne ole välttämättä saatavilla (tai ne ovat vain hyvin rajoitetusti saatavilla) saman tarjoajan muissa jäsenvaltioissa tarjoamissa ohjelmaluetteloissa (4). On siis tarpeen määrittää, miten eurooppalaisten teosten osuus olisi laskettava tällaisissa tapauksissa.

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 1 kohdan keskeisenä tavoitteena on varmistaa, että tilausvideopalvelujen tarjoajat edistävät aktiivisesti kulttuurista monimuotoisuutta unionissa varaamalla eurooppalaisille teoksille vähintään vaaditun vähimmäisosuuden ohjelmaluetteloissa. Komissio katsoo, että tämä tavoite voidaan saavuttaa vain, jos eurooppalaisten teosten 30 prosentin osuus turvataan kaikissa monikansallisten tilausvideopalvelujen tarjoajien tarjoamissa kansallisissa luetteloissa. Näin varmistetaan, että kaikissa jäsenvaltioissa, joissa tarjoaja tarjoaa kansallisia ohjelmaluetteloita, katsojien nähtävillä ja saatavilla on vaadittu määrä eurooppalaisia teoksia. Lisäksi tämän lähestymistavan etuna on se, että se todennäköisesti kannustaa levittämään eurooppalaisia teoksia ja parantamaan niiden saatavuutta kaikkialla unionissa.

On tärkeää pitää mielessä, että alkuperämaa on vastuussa sen varmistamisesta, että sen lainkäyttövallan piiriin kuuluvat tilausvideopalvelujen tarjoajat noudattavat velvoitetta eurooppalaisten teosten osuuden turvaamisesta ohjelmaluetteloissaan. Jos jokin jäsenvaltion lainkäyttövaltaan kuuluva tilausvideopalvelujen tarjoaja tarjoaa erilaisia kansallisia ohjelmaluetteloita muissa jäsenvaltioissa, lainkäyttövaltaa käyttävä jäsenvaltio (eli alkuperämaa) on vastuussa eurooppalaisten teosten osuutta koskevan velvoitteen valvonnasta kaikissa kansallisissa ohjelmaluetteloissa.

4. Ajallinen ulottuvuus

Eurooppalaisten teosten todellinen osuus tilausvideopalvelujen ohjelmaluetteloissa voi vaihdella päivittäin. Esimerkiksi kun tilausvideopalvelu lisää luetteloonsa uuden Euroopan ulkopuolella tuotetun televisiosarjan, eurooppalaisten teosten kokonaisosuus voi tilapäisesti pienentyä. Osuus muuttuu jälleen, kun uusia eurooppalaisia teoksia lisätään ohjelmaluetteloon. Tämä herättää kysymyksen siitä, milloin 30 prosentin osuuden noudattaminen olisi varmistettava. Palveluntarjoajia voidaan vaatia noudattamaan vaatimuksia yhtäjaksoisesti kaikkina aikoina tai keskiarvon perusteella ennalta määritettynä ajanjaksona. Jälkimmäinen lähestymistapa mahdollistaisi tilapäiset vaihtelut.

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevassa direktiivissä ei mainita, kumpaa näistä kahdesta menetelmästä olisi suosittava. Molempien menetelmien avulla voitaisiin saavuttaa tavoite kulttuurisen monimuotoisuuden edistämisestä tilausvideopalvelujen ohjelmaluetteloissa. Näin ollen komissio katsoo, että jäsenvaltiot voivat vapaasti päättää, mitä menetelmää ne käyttävät valvoessaan audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 1 kohdan noudattamista. Päättäessään valvontamenetelmästä jäsenvaltioiden olisi kuitenkin otettava huomioon tarve vähentää sääntöjen noudattamiseen ja täytäntöönpanoon liittyvää hallinnollista rasitetta ja varmistaa avoimuus ja oikeusvarmuus tilausvideopalvelujen tarjoajien kannalta.

III. PIENEN YLEISÖN JA PIENEN LIIKEVAIHDON MÄÄRITELMÄ

1. Alustavat huomautukset

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin johdanto-osan 40 kappaleen mukaan eurooppalaisten teosten aseman edistämistä koskevia vaatimuksia ei saa soveltaa palveluntarjoajiin, joiden läsnäolo markkinoilla ei ole merkittävä, ”jotta varmistettaisiin, etteivät eurooppalaisten teosten edistämistä koskevat velvoitteet heikennä markkinakehitystä ja jotta uudet toimijat pääsisivät markkinoille”. Vaikka edellä esitetyt näkökohdat koskevat sekä 13 artiklan 1 kohtaa että 13 artiklan 2 kohtaa, näiden säännösten välillä on joitakin eroja, jotka on otettava huomioon:

—

Alkuperäjäsenvaltion on varmistettava, että sen lainkäyttövallan piiriin kuuluvat tilausvideopalvelujen tarjoajat noudattavat 13 artiklan 1 kohdan mukaista velvoitetta turvata eurooppalaisten teosten osuus. Sama alkuperäjäsenvaltio on vastuussa 13 artiklan 6 kohdan mukaisten vapautusten soveltamisesta näihin palveluntarjoajiin.

—

Tilanne on erilainen 13 artiklan 2 kohdan osalta. Tässä säännöksessä annetaan kaikille jäsenvaltioille mahdollisuus määrätä syrjimättömiä ja oikeasuhteisia maksuvelvoitteita toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneille palveluntarjoajille, joiden kohdeyleisöt sijaitsevat niiden alueella. Tässä tapauksessa kohdejäsenvaltion on sovellettava sekä lainsäädäntöään, jossa säädetään tällaisista maksuista, että 13 artiklan 6 kohdan mukaisia vapautuksia.

Näiden erilaisten oikeudellisten puitteiden vuoksi kyseisten velvoitteiden erityispiirteet on aiheellista ottaa huomioon harkittaessa 13 artiklan 6 kohdassa säädettyjä vapautuksia koskevia ohjeita. Erityisesti on muistettava, että kuten johdanto-osan 36 kappaleessa selvennetään, jäsenvaltiot voivat määrätä taloudellisia velvoitteita alueelleen suunnattujen mediapalvelun tarjoajille ”taloudellisten velvoitteiden ja jäsenvaltioiden erilaisten kulttuuripolitiikkojen välisen suoran kytköksen vuoksi”.

Kun määritellään pientä yleisöä ja pientä liikevaihtoa, on tärkeää löytää oikea tasapaino pienempien audiovisuaalialan toimijoiden tarvitsemien innovointimahdollisuuksien säilyttämistä koskevien tavoitteiden ja kulttuurisen monimuotoisuuden edistämistä koskevien tavoitteiden välillä siten, että eurooppalaisille teoksille myönnetään riittävästi rahoitusta jäsenvaltioiden kulttuuripolitiikoissa. Vaikka ohjeissa katsotaankin, että yritykset, joilla on pieni liikevaihto tai pieni yleisö (kuten jäljempänä määritellään), vapautetaan 13 artiklan mukaisista velvoitteista, erityistapauksissa saatetaan tarvita joitakin lisäsuojatoimia, erityisesti rahoitusosuuksien soveltamista varten, jotta voidaan varmistaa audiovisuaali- ja elokuva-alan rahoitusjärjestelmien kestävyys.

2. Unionin ja kansallisen lainsäädännön mukaisten vapautusten välinen ero

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa ei yhdenmukaisteta eurooppalaisten teosten edistämistä koskevia taloudellisia velvoitteita. Tässä säännöksessä ainoastaan tunnustetaan, että jäsenvaltioilla on mahdollisuus velvoittaa myös rajatylittävien palvelujen tarjoajat, joiden kohdeyleisö sijaitsee niiden alueella, osallistumaan rahoitukseen suorien sijoitusten ja maksujen avulla, syrjimättömyyden ja oikeasuhteisuuden periaatteiden mukaisesti. Näin ollen jäsenvaltio voi itse päättää, käyttääkö se tätä mahdollisuutta määritellä ja soveltaa vastaavia velvoitteita.

Jos jäsenvaltiolla on käytössä tai se ottaa käyttöön velvoitteita, joiden mukaan mediapalvelun tarjoajien on osallistuttava eurooppalaisten teosten tuotannon rahoitukseen ja nämä velvoitteet koskevat vain kyseiseen jäsenvaltioon sijoittautuneita palveluntarjoajia, näitä ohjeita ei sovelleta. Ohjeet ovat merkityksellisiä, jos kyseinen jäsenvaltio soveltaa tällaisia velvoitteita myös palveluntarjoajiin, joiden kohdeyleisöt sijaitsevat sen alueella mutta jotka ovat sijoittautuneet muihin jäsenvaltioihin. Joka tapauksessa audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 6 kohdassa säädettyjen vapautusten tarkoituksena ei ole korvata kansallisella tasolla vahvistettuja vapautuksia, joissa määritellään velvoitteiden laajuus, vaan tarjota suojakeinoja rajatylittäville palveluntarjoajille.

Sen vuoksi tässä kohdassa esitetyt ohjeet eivät rajoita kohdejäsenvaltion vapautta vahvistaa kansallisella tasolla erilaisia kynnysarvoja, joita sovelletaan sen lainkäyttövaltaan kuuluviin palveluntarjoajiin.

On tärkeää muistaa, että jäsenvaltioiden, jotka soveltavat rahoitusosuuksia koskevia velvoitteita muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneisiin palveluntarjoajiin, on noudatettava syrjimättömyyden periaatetta. Jos niillä siis on käytössä tai ne ottavat käyttöön kansallisella tasolla vapautuksia, joita sovelletaan niiden alueelle sijoittautuneisiin palveluntarjoajiin, näitä vapautuksia on sovellettava syrjimättömästi myös rajatylittäviin palveluntarjoajiin, vaikka kynnysarvot olisivat korkeammat kuin näissä ohjeissa esitetyt kynnysarvot.

3. Pieni liikevaihto

13 artiklan 6 kohdan mukaisen vapautuksen perustana käytettävän pienen liikevaihdon kynnysarvon osalta komissio viittaa mikroyritysten sekä pienten ja keskisuurten yritysten määritelmästä annettuun suositukseen 2003/361/EY (5).

Vakiintuneen lähestymistavan mukaisesti mikroyritykset olisi lähtökohtaisesti jätettävä ehdotetun lainsäädännön soveltamisalan ulkopuolelle, ellei niiden sisällyttämisen tarpeellisuutta ja oikeasuhteisuutta ole osoitettu (6). Sen vuoksi komissio katsoo, että pienen liikevaihdon kynnysarvo voitaisiin määrittää viittaamalla edellä mainitussa komission suosituksessa kehitettyyn mikroyrityksen käsitteeseen ja se voisi perustua mikroyrityksen määritelmässä käytettyyn liikevaihdon kynnysarvoon (yritykset, joiden vuosiliikevaihto on enintään 2 miljoonaa euroa). Yrityksen vuosiliikevaihto olisi määritettävä edellä mainitun komission suosituksen mukaisesti, eli siinä olisi otettava huomioon myös omistusyhteys- ja sidosyritysten liikevaihto (7).

Sääntelystä aiheutuvat kustannukset voivat vaikuttaa erityisesti mikroyrityksiin niiden pienen koon ja niukkojen resurssien vuoksi. Jättämällä mikroyritykset eurooppalaisten teosten aseman edistämistä koskevien velvoitteiden soveltamisalan ulkopuolelle (13 artiklan 1 ja 2 kohta) vältetään esteiden muodostuminen uusien toimijoiden markkinoille pääsylle. Tämä lähestymistapa on näin ollen johdonmukainen uusien yritysten perustamisen kannustamista ja markkinoiden kehityksen tukemista koskevan tavoitteen kanssa.

Lisäksi audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin johdanto-osan 40 kappaleessa todetaan, että ”pienen liikevaihdon määrittelemisessä olisi otettava huomioon jäsenvaltioiden audiovisuaalialan markkinoiden kokoerot”. Esimerkiksi joissakin jäsenvaltioissa kansallisten markkinoiden koko on noin muutaman miljoonan euron luokkaa. Useissa tapauksissa kyseiset markkinat ovat huomattavasti kymmenen miljoonan euron alapuolella. Näillä markkinoilla jopa mikroyrityksillä voidaan katsoa olevan merkittävä markkina-asema.

Edellä esitetyn perusteella komissio katsoo, että jäsenvaltioiden, joilla on pienemmät kansalliset audiovisuaalialan markkinat, olisi voitava määrittää alhaisemmat liikevaihdon kynnysarvot. Markkinoiden yleisten ominaispiirteiden perusteella tällaiset alhaisemmat kynnysarvot voisivat olla perusteltuja ja oikeasuhteisia, mikäli ne myöntävät vapautuksen velvoitteista yrityksille, joiden osuus on alle 1 prosentti kyseisten kansallisten audiovisuaalialan markkinoiden kokonaistuloista.

4. Pieni yleisö

4.1 Tilausvideopalvelut

4.1.1 Menetelmä

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin johdanto-osan 40 kappaleen mukaan ”pieni yleisö voidaan määritellä esimerkiksi katseluajan tai myynnin perusteella palvelun luonteesta riippuen (…)”. Lineaarisissa palveluissa yleisön määrää mitataan perinteisesti katseluajan perusteella. Tilausvideopalvelujen yleisöstä ei ole vakiintunutta määritelmää, eikä jäsenvaltioissa ole saatavilla alan standardoituja mittauksia. Näin ollen yleisöstä ei ole saatavilla kolmannen osapuolen todentamia tietoja, joiden perusteella voitaisiin tarkistaa, onko tietyn tilausvideopalvelujen tarjoajan yleisö pieni. Vaikka tilanne saattaa muuttua tulevaisuudessa, tässä vaiheessa on kuitenkin tarpeen määritellä käytännön menetelmä, jonka perusteella voidaan määrittää, milloin tilausvideopalvelujen tarjoajien yleisö on pieni audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan soveltamiseksi.

Kuten johdanto-osan 40 kappaleessa todetaan, yleisön käsite voidaan yhdistää esimerkiksi palvelujen myyntiin. Komissio katsoo, että alan vakiintuneiden mittaustapojen puuttuessa tämä on tällä hetkellä sopivin menetelmä tilausvideopalvelujen yleisön määrän mittaamiseksi.

Vaikka direktiivissä ei periaatteessa kielletä jäsenvaltioita käyttämästä vaihtoehtoisia perusteita, näissä ohjeissa keskitytään palvelujen myyntiin perustuvaan tilausvideopalvelujen tarjoajien yleisön määrittämismenetelmään.

Tilausvideopalveluissa tietyn palvelun käyttäjien/katsojien määrä on palvelun myynnin mittari. Yleisö voitaisiin siis määrittää tietyn palvelun aktiivisten käyttäjien määrän perusteella, esimerkiksi kuukausimaksullisen tilausvideopalvelun (SVOD) maksavien tilaajien määrän, kertamaksullisen tilausvideopalvelun (TVOD) yksittäisten asiakkaiden / teosten hankintaan käytettyjen yksittäisten tilien määrän ja mainosrahoitteisen tilausvideopalvelun (AVOD) yksittäisten kävijöiden määrän perusteella.

Kertamaksullisissa tilausvideopalveluissa aktiiviset käyttäjät voivat tarkoittaa esimerkiksi käyttäjiä, jotka ovat ostaneet vähintään yhden nimikkeen ohjelmaluettelosta tiettynä ajanjaksona. Mainosrahoitteisen tilausvideopalvelun yleisön määrä voidaan määrittää selvittämällä aktiivisten käyttäjien määrän keskiarvo tiettynä ajanjaksona. Sellaisten tilaajien tapauksessa, jotka maksavat palvelupaketeista, joihin sisältyy tili tilausvideopalvelussa, on huomattava, että palvelupakettien maksavien tilaajien määrä ei välttämättä vastaa todellista tilausvideopalvelujen yleisön määrää, koska jotkut tilaajista eivät välttämättä ole tilausvideopalvelujen käyttäjiä. Tällaisissa tapauksissa kansalliset viranomaiset voivat soveltaa mittausmenetelmää, joka perustuu käyttäjiin, jotka ovat tosiasiallisesti käyttäneet palvelun videosisältöä tiettynä ajanjaksona. Kaikissa näissä tapauksissa tarkastelun kohteena olevan ajanjakson olisi oltava riittävä ja asianmukainen (eli ei liian lyhyt), se olisi määriteltävä etukäteen eikä sen soveltaminen saisi olla vaivalloista.

Käytännössä yleisö olisi määriteltävä tietyn palvelun saavuttaman aktiivisten käyttäjien osuuden perusteella. Tällöin tilausvideopalvelun yleisö vastaa sen käyttäjien määrää jaettuna (samankaltaisten) kansallisilla markkinoilla saatavilla olevien tilausvideopalvelujen käyttäjien kokonaismäärällä ja kerrottuna 100:lla prosenttiosuuden saamiseksi.

Koska katsojaosuudet ovat hyvä mittapuu myynnin arvioinnissa ja kuvastavat kyseisen palvelun markkina-asemaa tällä alalla, palveluntarjoajilla, joiden aktiivisten käyttäjien määrä on pieni, ei ole merkittävää läsnäoloa markkinoilla ja siksi 13 artiklan 6 kohdan mukaisen vapautuksen soveltaminen olisi niiden kohdalla perusteltua. Tämä menetelmä on myös lähellä television katsojaosuuden käsitettä. Television katsojaosuudella tarkoitetaan todellisia televisiovastaanottimien haltijoita, jotka ovat virittäneet televisionsa tietyille kanaville tiettynä ajanjaksona, verrattuna otokseen kuuluvien televisiovastaanottimien kokonaismäärään.

4.1.2 Kynnysarvo

Komissio katsoo, että palveluntarjoajilla, joiden katsojaosuus tietyssä jäsenvaltiossa on alle 1 prosentti, olisi katsottava olevan pieni yleisö. Tämä kynnysarvo kuvastaa sitä, että tällaisten palveluntarjoajien palvelujen käyttö on vähäistä verrattuna merkityksellisiin kansallisiin markkinoihin. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että palveluntarjoaja on uusi toimija kyseisillä kansallisilla markkinoilla. Saatavilla olevien tietojen perusteella Euroopan tärkeimmillä kuukausimaksullisten tilausvideopalvelujen tarjoajilla (8) on yleensä huomattavasti yli 1 prosentin katsojaosuus niillä kansallisilla markkinoilla, joilla ne toimivat.

Edellä esitetyn perusteella komissio katsoo, että on periaatteessa asianmukaista vapauttaa 13 artiklan mukaisista velvoitteista ne palveluntarjoajat, joiden katsojaosuus kyseisessä jäsenvaltiossa on alle 1 prosentti.

Direktiivin 13 artiklan 1 kohdan osalta tämä tarkoittaa sitä, että alkuperäjäsenvaltio vapauttaa nämä palveluntarjoajat velvoitteista, jotka liittyvät (alkuperäjäsenvaltioon tai muihin jäsenvaltioihin suunnattuihin) ohjelmaluetteloihin, joiden osalta katsojaosuus jää alle edellä mainitun kynnysarvon. Direktiivin 13 artiklan 2 kohdan osalta tämä tarkoittaa taas sitä, että kohdejäsenvaltio vapauttaa nämä palveluntarjoajat velvoitteista osallistua eurooppalaisten teosten tuotannon rahoitukseen.

4.2 Lineaariset audiovisuaaliset mediapalvelut

Lineaaristen palvelujen yhteydessä yleisö on vakiintunut käsite, ja useissa jäsenvaltioissa on käytössä katsojaosuuksien mittauspalveluja. Pienen yleisön määritelmän olisi sen vuoksi perustuttava indikaattoreihin, jotka on jo hyväksytty ja joita käytetään audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin yhteydessä, eli esimerkiksi vertailuvuoden osalta laskettuun päivittäiseen katsojaosuuteen (9).

Muiden kuin kotimaisten palveluntarjoajien asema lineaaristen palvelujen markkinoilla eroaa niiden asemasta tilausvideomarkkinoilla. Tilausvideopalvelujen kansallisia markkinoita hallitsevat suurelta osin muut kuin kotimaiset palveluntarjoajat. Lineaaristen palvelujen osalta tilanne on toinen. Näiden palvelujen alalla suurimmat toimijat ovat yleensä televisiokonserneja, joiden katsojaosuus muodostuu joko kokonaisuudessaan tai suurilta osin kotimaisilla markkinoilla. Tuoreen tutkimuksen mukaan EU:n audiovisuaalimarkkinoille on ominaista se, että harvat televisiokanavat valtaavat suuren osan yleisöstä. Valtaosalla kanavista on pieni katsojaosuus: vain viidellä prosentilla televisiokanavista on yli kymmenen prosentin katsojaosuus, ja kaikissa jäsenvaltioissa noin 80 prosentilla televisiokanavista on enintään kahden prosentin katsojaosuus (10).

Pienen yleisön kynnysarvo olisi määritettävä ottaen huomioon kanavien läsnäolo ja asema lineaaristen audiovisuaalisten mediapalvelujen markkinoilla yleisön osalta. Näin ollen lineaaristen palvelujen markkinoiden ominaispiirteiden vuoksi rajatylittävillä kanavilla, joiden katsojaosuus tietyssä kohdejäsenvaltiossa on alle kaksi prosenttia, olisi katsottava olevan audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 6 kohdassa tarkoitettu pieni yleisö (11). Vapautusta soveltaessaan jäsenvaltiot voivat ottaa huomioon palveluntarjoajan kokonaisaseman kansallisilla markkinoilla etenkin sellaisten palveluntarjoajien tapauksessa, joilla on useita kohdennettuja kanavia (12).

5. Mukautukset rahoitusosuuksien erityisluonteen huomioon ottamiseksi

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa mainitaan kaksi eurooppalaisten teosten tuotantoa koskevaa rahoitusvelvoitetta: audiovisuaaliseen sisältöön tehtävät suorat sijoitukset ja kansallisiin rahastoihin suoritettavat osuudet (maksut). Komissio katsoo, että sopivia kynnysarvoja määritettäessä olisi otettava huomioon tällaisten velvoitteiden erilaiset vaikutukset rajatylittäviin palveluntarjoajiin. Suora sijoitus (esimerkiksi tuotanto, yhteistuotanto, teosten oikeuksien hankkiminen) merkitsee yleensä suurempaa panosta yrittäjältä kuin maksun maksaminen, mikä johtuu eriasteisesta taloudellisesta osallistumisesta ja siihen liittyvistä riskeistä. Investointivelvoitteen täyttäminen riippuu myös eurooppalaisten teosten saatavuudesta, myös tuotantohankkeista, joihin palveluntarjoaja voi sijoittaa käytettävissä olevia resursseja.

Komissio on tietoinen siitä, että erityisesti audiovisuaalialan markkinoiden koosta ja rakenteesta riippuen joissakin jäsenvaltioissa voidaan pitää tärkeänä sitä, että rahoitusvelvoitteita sovelletaan myös tilausvideopalveluihin, joiden liikevaihto on alle 2 miljoonaa euroa tai joiden katsojaosuus on alle prosentti, sekä rajatylittäviin lineaarisiin palveluihin, joiden katsojaosuus on alle kaksi prosenttia ja joihin kuuluvat erityisesti maksutelevisiopalvelut, koska niiden asemaa kansallisilla markkinoilla voidaan edelleen pitää merkittävänä. Tämän vuoksi jäsenvaltiot voivat päättää soveltaa alempia kynnysarvoja asianmukaisesti perustelluissa tapauksissa noudattaen kulttuuripoliittisia tavoitteitaan, myös tavoitetta varmistaa kansallisten audiovisuaali- ja elokuva-alan rahoitusjärjestelmien kestävyys.

Näissä kynnysarvoissa ja määrätyissä rahoitusosuuksissa olisi otettava huomioon palvelun taloudellinen toimintakyky, niissä olisi noudatettava syrjimättömyyden ja oikeasuhteisuuden periaatteita, ne eivät saisi haitata markkinoiden kehitystä ja niiden olisi mahdollistettava uusien toimijoiden tulo markkinoille.

Rajatylittäviä suoria sijoituksia koskevien velvoitteiden osalta komissio kehottaa jäsenvaltioita, erityisesti niitä jäsenvaltioita, joilla on suuremmat audiovisuaalimarkkinat, harkitsemaan vapautuksen myöntämistä myös yrityksille, joiden kokonaisliikevaihto on yli 2 miljoonaa euroa (13), asettamalla korkeamman kynnysarvon tai ainakin määräämällä niille vähemmän kuormittavia investointivelvoitteita, kun otetaan huomioon erityisesti mahdolliset vaikeudet löytää kyseisissä jäsenvaltioissa audiovisuaalisia tuotantoja, joihin käytettävissä olevia resursseja voidaan sijoittaa.

IV. MENETTELYÄ KOSKEVAT HUOMAUTUKSET

Vaikka audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 1 ja 2 kohdan täytäntöönpano kuuluu kansallisille viranomaisille, niitä kannustetaan tekemään aktiivista yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden vastaavien viranomaisten kanssa näiden ohjeiden soveltamisalaan kuuluvilla aloilla. Tällainen yhteistyö voi olla perusteltua etenkin, jotta voidaan kerätä asiaa koskevia tietoja ja välttää kansallisten viranomaisten toisistaan poikkeavia tulkintoja. Audiovisuaalisia mediapalveluja käsittelevä eurooppalainen sääntelyviranomaisten ryhmä (ERGA) voisi olla sopiva foorumi helpottamaan tällaista yhteistyötä.

Edellä esitetyn perusteella kansallisia sääntelyviranomaisia kehotetaan vaihtamaan tietoja ja parhaita käytäntöjä ERGAn puitteissa ja keskustelemaan näiden ohjeiden soveltamiseen liittyvistä kysymyksistä. Tässä yhteydessä ERGAn olisi tuotava kansallisten sääntelyviranomaisten lähestymistapoihin liittyvät keskeiset kysymykset komission tietoon. Komissio pitää audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin yhteyskomitean ajan tasalla tällaisesta kehityksestä.

Audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 13 artiklan 4 kohdan mukaisten raportointivelvoitteiden nojalla jäsenvaltioiden olisi ilmoitettava komissiolle näiden ohjeiden soveltamisesta.

(1) Näissä ohjeissa tehdyt viittaukset audiovisuaalisia mediapalveluja koskevaan direktiiviin katsotaan viittauksiksi audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamista koskevien jäsenvaltioiden tiettyjen lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annettuun direktiiviin 2010/13/EU (audiovisuaalisia mediapalveluja koskeva direktiivi) (EUVL L 95, 15.4.2010, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 14 päivänä marraskuuta 2018 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2018/1808 (EUVL L 303, 28.11.2018, s. 69).

(2) Elokuvasarja tarkoittaa toisiinsa liittyviä elokuvia, joiden tapahtumat sijoittuvat samaan fiktiiviseen maailmaan.

(3) Euroopan audiovisuaalisen observatorion tutkimuksen mukaan EU:ssa tuotetaan enimmäkseen lyhyitä formaatteja (television fiktio-ohjelmia, joissa on enintään 26 jaksoa). Tarkemmin sanottuna 90 prosenttia kaikista television fiktio-ohjelmista sisältää enintään 26 jaksoa ja niistä 44 prosenttia on televisioelokuvia (1 tai 2 jaksoa). Niiden osuus on kuitenkin rajallinen, eli 33 prosenttia kokonaismäärästä. Sen sijaan pitkien television fiktio-ohjelmien osuus on vain 10 prosenttia tuotettujen teosten määrästä, mutta niiden osuus tuotettujen television fiktio-ohjelmien kokonaiskestosta on 67 prosenttia. Samassa tutkimuksessa korostetaan, että lyhyempiä formaatteja voidaan pitää huipputason fiktio-ohjelmina, joihin liittyy yhteistuotanto- ja vientimahdollisuuksia, kun taas pitkillä formaateilla on yleensä pienemmät tuotantokustannukset ja vahvempi kansallinen tausta sekä luultavasti vähemmän mahdollisuuksia rajatylittävään hyödyntämiseen. Tämän vuoksi nimikkeiden ja tuotantokausien perusteella tehtävä laskenta voisi vaikuttaa myönteisesti sellaisten eurooppalaisten teosten levitykseen, joilla on todellisia rajatylittäviä hyödyntämismahdollisuuksia. Ks. G. Fontaine, TV fiction production in the European Union, Euroopan audiovisuaalinen observatorio, Strasbourg, 2017.

(4) C. Grece, Films in VOD catalogues – Origin, Circulation and Age – Edition 2018, Euroopan audiovisuaalinen observatorio, Strasbourg, 2018.

(5) Komission suositus 2003/361/EY, annettu 6 päivänä toukokuuta 2003, mikroyritysten sekä pienten ja keskisuurten yritysten määritelmästä (tiedoksiannettu numerolla K(2003) 1422) (EUVL L 124, 20.5.2003, s. 36).

(6) https://ec.europa.eu/info/law/law-making-process/planning-and-proposing-law/impact-assessments_fi

(7) Katso erityisesti suosituksen liitteen 3 ja 6 artikla.

(8) Ks. esimerkiksi ”Main OTT SVOD groups in Europe by estimated number of subscribers” (joulukuu 2018), julkaistu osana Euroopan audiovisuaalisen observatorion vuosikirjaa 2019, Strasbourg, joulukuu 2018.

(9) Ks. audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin 16 ja 17 artiklan soveltamisen valvontaa koskevat tarkistetut ohjeet (Revised guidelines for monitoring the application of Articles 16 and 17 of the Audiovisual and Media Services (AVMS) Directive), asiakirja CC AVMSD (2011) 2, s. 3.

(10) A. Schneeberger, The internationalisation of TV audience markets in Europe, Euroopan audiovisuaalinen observatorio, Strasbourg, 2019, s. 16.

(11) Tällaisille markkinoille on ominaista se, että muutamalla kanavalla on hyvin merkittävä katsojaosuus (tyypillisesti 20 prosentilla kanavista on 80 prosenttia katsojaosuudesta) ja suurella osalla kanavista on pieni yleisö (keskimäärin 80 prosentilla eurooppalaisista televisiokanavista on enintään kahden prosentin katsojaosuus).

(12) Ne voivat arvioida, kuuluuko palveluntarjoaja kaiken kaikkiaan niihin suurimpiin palveluntarjoajiin, joilla on 80 prosenttia katsojaosuudesta kyseisessä maassa.

(13) Laskettu edellä mainitun mikroyritysten sekä pienten ja keskisuurten yritysten määritelmästä annetun komission suosituksen 2003/361/EY säännösten mukaisesti.